Kuninkaanjoen erätarinoita - Hanahi-Matin evväät. Osa 2

Eräänä iltana kolistelee tupaan Topi.

- Kaileet kelit ulukosalla, lähekkö huomenissa kaveriksi rankamehtään?

Kailottaa eläkevaari, kylän toiselta laidalta mopoillut äijänkäsänä.

- Mikäs siinä, kyllä minä jouvan. Hainko aamulla latukalla? Sinne perämehtää sitä kuitenki. Otanko saha vai vesuri?

- Vesuri piisaa ja tuu siinä seihtemän perseissä torpalle, niin körryytellään työpaikalle. 

Joristaan niitä näitä, tärkeitä ja vähemmän tärkeitä asioita, ilta pimenee, Topi polkaisee Simsonin käyntiin, kaahaa mutkaista tietä näkymättömiin. Varhain aamulla, pimeyden vielä viipyillessä kylän yllä, nousee hetekastaan Matti. Kuuhkailee ulos ilmoja nuuskimaan, sumuinen rähmäinen päivä luvassa. 

- Kumikintaan keli, jupisee mies, nostelee flanelihousun persusta ylöspäin ja kiiruhtaa tupaan.

Villasukkaa jalkaan, maastokuvioista ylle, kahvia äänensuuntaan ja termariin, suolalahnaa limpun pintaan ja eväät muovikassiin. 

Vanha kaikennähnyt virttynyt lippis päähän, ronttoset jalkaan ja mies on lähtövalmis. Kuistilta löytyy kintaat ja vesuri jotka eväspussukan kera löytävät peräloosteriin. 

Päivä valkenee vähinerin. Murskekomurat lentelevät punaisen Ladan takapyöristä tienraviin, mutkainen mäkinen kylätie nousee Topin kuloheinäiseen pihakenttään. 

Ikkunan ruudussa airamin loisteessa, häilyy pikkuisen mihene vilkasliikkeinen varjo, eväilee runttailee Topi.

Köpittelee kässänä autolle, muistaa koukata liiterin nurkalta vesurin, äkertää apukuskin paikalle.

- Huammenta mehtien miäs!

- Sitä sammaa, vastailee Matti.

Lähdetään köryyttelemään muutaman kilometrin korpitietaivalta, mäkistä ja mutkaista soratietä.

Tien päästä, kääntymäpaikasta johtaa kapea polunura edellistalviseen hakkuuaukioon, josta myyntipuu seilannut maailman turuille. Latvat ja pienpuu odottavat vesurimiehiä.