Väinön hirvi
Jäljet näkyvät selvinä, niitä on helppo seurata. Lunta maassa on vaaksan verran. Pakkasukko
paukuttelee hellämielisenä, asteita alle kymmenen.
Jo kolmatta päivää Väinö on näitä jälkiä seuraillut, lyhyet marraskuiset päivännäöt on mies
metsiä patikoinut. Jälkijotos jatkuu yli nevaheiton häviten sekametsäiseen saarekkeeseen.
Väinö siirtyy jäljiltä sivuun ja lähtee naakimaan elikon perään käyttäen kuusen tarreja
näkösuojanaan, yhä syvemmälle mies hiipii saarekkeeseen.
Tiheikössä rasahtaa katkeava oksa, muutaman askeleen kuljettuaan huomaa naakija jo oksan
katkojankin. Tappisarvinen hirvisonni hamuaa haavan oksia turvallaan ja kuikkii
tulojälkiään nevan suuntaan, se vetää välillä vainua sieraimet väristen, ei kuitenkaan vielä saa
niin väkeviä hajuja turpaansa, että lähtisi pakoon. Sonni on jo jotenkin tottunut tuon perässä
tallustajan hajuun ja kilometrin- pari kuljettuaan jäänyt odottelemaan seuraajaansa, napsien
latvuksia pahimpaan nälkäänsä.
Kerran jyrähtää pystykorvainen sotilaskivääri, luodinmurikka jysähtää hirvenlapaan. Luoti
kahlaa läpi keuhkojen ja vähän vain muotoaan muuttaneena päätyy kuusenrunkoon, jääden
siihen puoliksi uponneena törröttämään.
Tappisarvinen nytkähtää osumasta, pyörähtää poispäin tulojäljestään ja töytää liikkeelle,
syvemmälle saarekkeen ryteeseen.
Väinö lapistelee saarekkeesta aukealle nähdäkseen tuleeko hirvi näkösälle, pyrkien pois
saarekkeesta. Hiljaista on.
Mies lähteekin kiertämään tuota parin hehtaarin kokoista metsäplänttiä, saapuen tuotapikaa
omille lähtöjäljilleen, elikko on jäänyt saarekkeeseen.
Väinö pistää ohimennen nitron kielensä alle ja patvoo tasan tarkkaan hirventulojälkiä
naapurisaarekkeeseen jääden tuumailemaan päivän seuraavia askareita. Kintaat ryssänpää
mättäälle ja perseilleen siihen, kessuja piipunkäivärään ja tulia koppaan.
Metsä huokailee, tuuli tohauttelee pudotellen lumikiteitä puiden oksilta, sää on nöyrtymässä,
sadetta tietää.
Metsien mies myhäilee, piipusta pöllähtelee harmaat sauhut, ilmassa tuoksahtelevat jymy-
kessujen väkevät aromit.
Vanhan risaisen repun kätköistä äijä kaivaa pullon, nitkuttelee leppäisen korkin pois ja
lotkottaa aimo tujaukset partansa taakse, irvistäen kuin susi kuulle, sitten vain piippu
takaisin suupieleen röyhyämään.
Repunreuhka selkään kera kiväärin ja ketunlenkkejä tehden kohti kotikulmia kulkee
miekkosen tie.
Syystalvinen päivä on edennyt puolikkaaseensa, pilvet verhonneet taivaan, harvakseltaan
häpsii märkiä lumihahtuvia. Veikko killistelee tihrusilmillään tupansa ikkunasta, mäkistä,
lumista maisemaa ja pukee sanoiksi ajatelmiaan vaimolleen Almalle.
- Lumisatteen tekköö, taija viihtiä ees rankakuarman hakkuu lähteä, joutas vaikka
sänkyhommii !
Alma. Pyöreämuotoinen , punakka äiti-ihminen jatkaa sukan kutomosta puikot vain somasti
kilkaten, niin kuin ei olisi mitään kuullutkaan, lanka se vain kerältä hupenee.
- Höh, ei oo kuulevinaan, kersatki vielä koulussa, hyvinki joutasit kaveriks !
- Niih, eihä siitä hommasta kyllä yksin oikee mittää tuu, mutta mitäs jos joku kylänen
tullookin kesken kaiken käväsemään, kaatuu siinä kirnuukset kylelleen. Epäröi vielä Alma.
- Tulukoo ketä tulloo, ei ne nyt kammariin suaraa päätä oo ennenkää laukkonu.
Pöydälle jää Alman sukan tekele joka on jo hyvinkin varreltaan valmis, teräosaan tulisikin
värikkäämpää, punaista, tytölle.